Vähemmän puhelinta, enemmän hevosia

Yks ratsastaja tokaisi vasta mulle, että häntä harmittaa kaikista eniten hänen hevosessa se, kun hevonen ei toimi silloin, kun hän on hommannut paikalle kuvaajan ja ottais kuvia esimerkiksi instaan. Että se hevonen menee hyvin vaan sillon kun ketään muita ei ole. Että tiiänkö mistä tämä johtuu ja miten tuon ONGELMALLISEN käytöksen sais loppumaan?!

Menin tilanteessa aika sanattomaksi ja se ei tapahdu usein, mutta totesin, että ehkä hänen hevonen aistii yliyrittämistä ja keskittymiskyvyn puutetta eikä rentoudu siinä tilanteessa. 

Mua huolestuttaa muutenkin se, että miten paljon some ja yleensäkin älypuhelimen käyttö vaikuttaa meidän käyttäytymiseen tallilla ja ratsastukseen ja siihen ollaanko me läsnä hetkessä vai vain näennäisesti läsnä meille kuitenkin niin merkityksellisen asian parissa. Se vaikuttaa suuresti myös joidenkin ihmisten näyttämisen haluun suhteessa heidän hevosen tarpeisiin eli saatetaan tehdä asioita mitkä ei ole hyväksi hevoselle pelkästään siksi, että saatais hyvää materiaalia someen.

Moni ratsastaja laittaa videoita ja kuvia someen vain parhaista hetkistä ja siitä seuraa se, että toiset kuvittelevat, että heillä menee paremmin kuin menee. Oman ratsastuksen vertaaminen kiillotettuun some-ratsastukseen voi saada seuraajat vähättelemään itseään ja pilata ilon koko harrastuksesta. Samalla julkaisija tekee vain lisäpaineita itselleen, koska ei voi enää paljastaa tosi elämän heikkouksia muille ja aina kaikki pitää olla parempaa ja enemmän.

Älypuhelin vie pois asian parista kallisarvoisinta voimavaraa eli AIKAA. Tottakai some ja älypuhelin on hyödyllinen laite, kun itse hallitset sitä, mutta kun se alkaa hallitsemaan sua ja sun rakkainta harrastusta niin se on surullista. Oon huomannut viidentoista vuoden kehityksen aikana, että some ottaa koko ajan enemmän roolia tallilla ja hevosten parissa. Nykyään joskus tunneilla mietin, että haluaako mun oppilaat, että tää ratsastus menee hyvin vai haluaako ne vaan hyvän kuvan tai videon?

Tiesitkö, että on tutkittu, että ihminen voi todella olla riippuvainen tykkäyksistä ja some on yhtä koukuttavaa, kuin vaikka päihteet. Mä olen itse yrittänyt viime aikoina tarkkailla mun puhelimen käyttöä tallilla, koska aiemmin käytin sitä liikaa ja siihen meni työaikaa turhaan. Mulla on uusi sääntö itselleni eli saatan kyllä ottaa kuvan tai videon, kun olen ratsastamassa, mutta en koskaan postaile kentällä tai hevosen selässä. Julkaisen kuvan/ videon vasta, kun olen hoitanut hevosen liikutuksen ja muutenkin hoitanut hevosen ja sen varusteet kokonaan pois. Joskus julkaisen materiaalia vasta illalla, kun olen kokonaan poistunut jo tallilta.  

Millaista sun älypyhelimen tai somen käyttö tallilla on? Olisi ihanaa ja myös turvallista, jos tallilla puhelimen käyttö olisi tietoista eikä se olisi aina se välttämätön käden jatke. Täydellinen somepaasto ei ehkä ole tarpeen, mutta välillä on hyvä rajoittaa puhelimen käyttöä hevosten kanssa touhutessa.

No puolensa kaikella. Ettei tämä postaus nyt ihan somettamisen lynkkaamiseksi menisi niin sen puolustukseksi olen sanonut, että meidän tallilta saa asiakkaat hyvän maun rajoissa ottaa kuvia ja videoita ja saa julkaista niitä haluamillaan kanavilla. Sehän on sitä parasta nykyajan puskaradiota. 

Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

Älä luovuta vaikka et just nyt kehity!

Hyvää sunnuntai-iltaa tyypit! Pitkästä aikaa blogitekstiä. Kirjoitan nyt ihan spontaanisti tästä aiheesta sen kummemmin suunnittelematta, koska tää aihe on viime päivinä pyörinyt mun mielessä. Lisäksi mulla on itselläkin vähän huono motivaatio päällä ollut tänään niin uskon, että tämän tekstin suoltaminen piristää ja saan itsekin samalla pientä tsemppausta.

Suurin osa jo tietää, että käyn pitämässä valmennuksia vierailla talleilla ja kotona pidän ratsastustunteja harrastajille. Yleensä kaikki sujuu, kuin tanssi, mutta kuten laulussakin sanotaan, että elämä on varjoa ja valoa niin se pätee myös ratsastukseen. "Tää mun ratsastus vaan junnaa paikallaan!" tai "Miks mä en kehity, pitäskö vaan lopettaa?". Nämä on lauseita, joita kuulen aina silloin tällöin ihmisiltä valmennustunnin tai ratsastustunnin lopuksi. Yleensä sellaisen tunnin, jossa kaikki ei ole ehkä mennyt ihan nappiin tai hevonen on ollut haastavammmalla tuulella tai tehtävä on ollut ehkä liian vaikea taitotasoon nähden. Kommentin heittänyt kaipaa 99% tapauksissa vain tsemppiä. Jotain positiivista taltuuttaakseen mielipahan, joten saatan sanoa, että "Tänään ei ollut niin hyvä tunti, mutta sä selvisit siitä" tai "Sä oot hyvä jo, mutta vielä on kehittämistä tässä ja tässä". Joskus kuitenkin vastoinkäyminen kolahtaa isommin.

Miksi se tuntuu niin pahalta epäonnistua ratsastuksessa? Mitä silloin pitäisi ajatella?

Ratsastuksen opettelu on kuin mikä tahansa muukin projekti elämässä. Siihen kuuluu ylä- ja alamäet. Jos hyväksi ratsastajaksi tuleminen on sun unelma (mun ainakin) niin jokainen ratsastus, jokainen tunti, jokainen valmennus on pikkuaskelia kohti sitä unelmaa! Joskus joku askel voi olla isompi harppaus, mutta joskus menet yhden eteen ja kaksi taakse. Se kuuluu asiaan. Se ei vaan ole mahdollista, että kehityttäisiin tasaisesti koko ajan. Me ei olla koneita.

Mikään hyvä ei tule helpolla. Kaikki tavoittelemisen arvoinen vaatii työtä. Sinulla on ehkä joku ajatus tai roolimalli millaiseksi ratsastajaksi haluat tulla. Seuraa sitä vaikka joskus ottaisit askeleen kauemmaksi siitä. Usko, että sinusta tulee sellainen. Kaikista tärkeintä on uskoa ennen kuin näet tuloksia. Unelmaan uskominen saa jatkamaan ja säännöllisesti tekeminen tuottaa AINA tulosta vaikket vielä sitä näkisikään. Luota opetteluprosessiin enemmän kuin yhteen harjoituskertaan. Ajattele vaikka historiaasi. Et varmasti ole enää samalla tasolla kuin vaikka 5-10 vuotta sitten vaikka mukaan on mahtunut huonompiakin tunteja? 

Nykyajan kärsimättömyydellä on oma osuutensa asiaan. Kaikki-mulle-heti-tänne-asenne vaikeuttaa pidempiaikaista sitoutumista oli laji mikä tahansa. Tuntuu, että lopetetaan ennen kun on edes aloitettu tai ainakin turhaudutaan, jos tulee haasteita. Vastoinkäymiset missä tahansa asiassa kasvattaa ja opettaa. Usko itseesi vaikka joskus menisi mönkään.

Oon itse nyt onnellisessa tilanteessa, että musta tuntuu, että oon löytänyt oman polun ratsastuksen suhteen. Mutta näin ei ole aina ollut ja nytkin se on aika kuoppanen polku ja etenen sitä viidakkoveitsi kourassa ilman opasta. Oon ottanut tuhansia ja taas tuhansia erilaisia askelia välillä muiden opastuksella ja välillä hakannut yksin päätä seinään ja niin monesti ollut turhautunut omaan ratsastukseen. Milloin siitä, että oon toistanut jotain samaa vaikka kuinka kauan ilman minkäänlaista näyttöä kehityksestä ja lopuksi todennut, että tää ei vaan toimi ja on ollut vaikeita olosuhteita harjoitteluun ja jotku ihmiset on kattoneet vierestä ja sanoneet, että luovuta jo. Välillä oon miettinyt, että kauanko mä vielä jaksan tehdä töitä mun typerän unelman eteen, että tästä ei tuu mitään, mutta oon vaan aina jatkanut kuitenkin. Miksi oon jatkanut? No tietysti se vaikuttaa, että oon tosi itsepäinen ja en luovuta helposti, jos on ratsastus kyseessä, mutta lisäksi oon vaan halunnut mennä kohti mun unelmaa. Vaikka kontaten tai peruuttaen, ihan sama, mutta en ole koskaan sammuttanut prosessia. Ja nyt nään vihdoin jotain tuloksia! Ne on pieniä, mutta oon onnellinen niistä ja ne saa mut jatkamaan harjoittelua. Niin moni luovuttaa ja siksi vaan harvat näkee tuloksia.

Jokainen tähän maailmaan syntyy ilman minkäänlaista ratsastustaitoa ja meillä kaikilla on samanlainen mahdollisuus oppia hyväksi ratsastajiksi. Maailman parhaatkin ratsasti joskus ekaa kertaa ja niillekin tapahtui vaikka mitä vastoinkäymisiä, mutta ne ei luovuttanut. Älä anna periksi! Susta on siihen!

Postauksen kuvat otti tyttöni Vilma viime toukokuussa minusta ja mun ihanasta hevosesta Tikrusta. Meidän matkallekin on mahtunut kivikkoja ja varmasti niitä on edessäkin päin, mutta ei me olla silti vielä heitetty ratsastushanskoja tiskiin :)

Vietä superihana ilta ja herää huomenaamulla energisenä uuteen viikkon!